Tämä haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran omakustannelehti Viestinnän Tulevaisuuden numerossa 2, joka ilmestyi keväällä 2016.

Teksti Jukka Vuorio

Kuvat Mirja Kolttola

Radiotoimittajana parhaiten tunnettu journalismin monitoimimies Perttu Häkkinen on eräs puhutuimpia vuoden 2015 journalisteja ja tekijöitä. Hän on paitsi kirjoittanut yhdessä Vesa Iitin kanssa erittäin suositun tietokirjan Valonkantajat, myös isännöinyt kaikkea inhimillistä käsittelevää puheohjelmaansa Perttu Häkkinen Yle Puheella sekä musiikkiohjelma Musiikin lahjaa Radio Helsingissä.

Eräänä syksyisenä päivänä kohtasimme toimittaja Perttu Häkkisen Helsingin Herttoniemen Treffi Pubissa. Häkkinen oli lupautunut puhumaan journalismista, erityisesti radiojournalismista.

Olet tehnyt gradusi Spinozan substanssiopin ontologiasta? Mitä nämä sanat edes tarkoittavat?

”Spinozan näkemyksen mukaan todellisuus on monistinen. Eli kaikki on yhtä. Spinoza pohtii hyvin paljon sitä, että onko mahdollista, että jos kaikki on oikeasti yhtä, voiko olla todellisia yksilöitä. Yksilö-olioita. Ja sitä se sitten pyörittelee, ja sitä mä pyörittelin siinä gradussani… Ontologiahan tarkoittaa oppia olevaisesta, jos mennään ihan antiikin aikaisiin määrittelyihin.”

Niin, puheenparressasi toistuu aika paljon näitä akateemisia termejä.

”Olen miettinyt sitä, että vituttaako se ihmisiä. Toisinaan se varmaan vituttaakin, ainakin sellaista palautetta tulee. Toisaalta näen, että sanat ovat kuin portteja. Jos luen jotain tai kuuntelen jotain ja törmään sanaan mistä en tiedä mitä se tarkoittaa, niin tarkistan sen. Jargonilla voi siis olla yleissivistävä vaikutus, ainakin toivon niin.”

No miten sinusta on tullut journalisti?

”Ennen yliopistoa kävin Laajasalon opiston radiolinjan. Mutta en silloin oikeastaan ajatellut, että menisin siitä sitten radioon töihin. Silloin radio oli näitä hittikanavia kuten Kiss FM, missä radiotoimittaja lähinnä kertoi kellonaikaa. Se ei ihan ollut minun juttuni. Laajasalon jälkeen aloitin filosofian opinnot Helsingin yliopistolla.”

Ja edellä mainitun gradusihan taisit kirjoittaa Hollannissa?

”Joo, ja kun se oli valmis, tulin Rotterdamista takaisin Helsinkiin ja menin juomaan viinaa kavereiden kanssa. Seuraavana aamuna heräsin Kvantti-Antin sohvalta. Minulla oli noin 25 euroa rahaa, ei opintotukea, ei töitä eikä kämppää. Ei oikeastaan yhtään mitään. Hätäratkaisuna soitin Hesariin Similän Villelle, koska se oli joskus ostanut multa jotain konemusiikkiaiheisia lehtijuttuja.”

Siis sama Similän Ville, joka on nyt tehnyt Mervi Vuorelan kanssa sen kotimaista punkkia käsittelevän Valtio vihaa sua –kirjan?

”Joo. Sanoin Villelle, että tarvitsen rahaa nopeasti. Kysyin, että voisitko ostaa jotain juttuja multa. Ville sanoi, että riippuu tietenkin siitä, että mitä ne jutut on. Siitä se toimittajuus vähän niin kuin lähti, ja samoihin aikoihin sattui tämä, että Rumbassa annettiin bändilleni Imatran Voimalle kaksi tähteä levyarvostelussa. Antti Lähde haukkui tuolloin mielestäni levyn aivan pystyyn, joten kirjoitin sinne käsin kirjeen, missä perustelin, että miksi Antti Lähde ei ole oikea ihminen arvioimaan tätä levyä. Rutisin siinä muutenkin kaikenlaista, nuorena ihminen on ehdottomampi. Ne vastasivat tähän vihakirjeeseen pyytämällä minua kolumnistiksi Rumbaan.”

Mutta nykyään sinut tunnetaan ensisijaisesti radiojournalistina.

”Hesarin jälkeen aloin käsikirjoittaa Maria Veitolan tv-ohjelmaa. Ja tein YleX-kanavalle ohjelmaa, joka oli erikoinen yhdistelmä musiikkiohjelmaa ja keskustelua. Ohjelman kesto oli kaksi tuntia, ja keskustelujen aihepiiri oli hyvin vaihteleva. Vaivalloisia keskusteluja ja outoa musiikkia ja se tuli helvetin myöhään illalla. Ei se konsepti oikein koskaan minullekaan selvinnyt. Senkin ohjelman nimi oli Perttu Häkkinen.”

Ja YleX:ltä sä sitten…

”Riku Saaranluoma oli YleX:n kanavapäällikkönä silloin, mutta lähti Yle Puheen puolelle. Se palkattiin nostamaan Yle Puhe uuteen nousuun. Riku kysyi minulta, että olisiko jotain aihetta ohjelmalle. Silloin oli juuri pinnalla, että osaako suomalainen mies puhua tunteistaan. Sain idean ohjelmasta, jossa suomalaiset miehet puhuvat isäsuhteestaan. Halusin siihen kiinnostavia hahmoja kuten Max Perttula ja Volvo-Markkanen. Siitä syntyi ohjelma Suomalainen mies.”

Muistelisin, että olet joskus sanonut, että yksi syistä alkaa toimittajaksi oli se, että pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä.

”Kyllä. Ja se pitää edelleen paikkansa. Toimittaja voi soittaa kelle vain ja pyytää kahville, että tehdään haastattelu. Minä tulen ja kyselen sinulta asioita. Toimittajuus antaa siihen luvan.”

Olet radio-ohjelmiesi lisäksi muun muassa tekemässä musiikkia ja kirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan olet niin monessa mukana, että miten ehdit tehdä mitään?

”Olen miettinyt samaa itsekin. Mutta kun aamulla aloittaa ja illalla lopettaa, niin yleensä siinä välissä asiat etenevät. Kun ei istu katsomassa televisiota ja polttamassa pilveä, niin ehtii yllättävän paljon. Ja ehkä minua auttaa se, ettei minulla ole harrastuksia. Tai sitten voisi sanoa, että työni ovat harrastukseni. Kaikki mitä teen on eräänlaista harrastamista. On minulla appron verran viestintäopintoja tehtynä, mutta koska minulla ei ole varsinaista koulutusta siihen mitä teen, periaatteessa olen amatööri.”

Kuunneltiinko muuten sun lapsuudessa Helsingissä Radiomafiaa? Itse olen ollut käsityksessä, että helsinkiläisnuoriso piti kanavaa jotenkin maalaisradiona.

”Kyllä minä ainakin kuuntelin. Minulla on vieläkin kaseteilla Radiomafiasta äänittämiäni ohjelmia ja biisejä. Kanavalta tuli esimerkiksi hardcorepunkkia, jota ei siihen aikaan soitettu missään muualla. Ja Two Witches –bändiä kuulin ensimmäistä kertaa Radiomafiasta. Minä ja frendini, mehän oltiin siis partiopoikia ja vietettiin viikonloppuillat metsissä, kyllä silloin kaikki kuuntelivat Radiomafiaa. Tapanin Ripatin Tri Patin Partyline, se oli saatanan kova ohjelma. Ja Avaruusromua. Ei muilla musiikkikanavilla ollut siihen aikaan mitään jakoa. Radiomafia oli minulle sivistyksen lähde, toivottavasti Yle Puhe pystyy olemaan sellainen nykypäivän ihmiselle.”

Kun ajatellaan nykyistä työelämää, niin voisiko sinua kuvailla silpputoimittajaksi?

”Mikä on silpputoimittaja?”

No se on tämmöinen journalisti, jonka työ ei koostu jatkuvasti yhdestä päätoimisesta työstä, vaan osa-aikaisuudesta siellä, määräaikaisuudesta täällä ja muutamista keikoista siellä sun täällä.

”Eli freelancer?”

Silpputoimittajan projektit ja duunit ovat ehkä keskimäärin vähän pidempikestoisia kuin tavallisen freelancerin…

”Ehdottomasti, kyllä minä olen semmoinen. Perttu Häkkinen –ohjelma jatkuu Yle Puheella vuonna 2016, ja se on tosi hyvä juttu, koska se muodostaa laskujenmaksukykyni selkärangan. Viimeinen rehellinen työ mikä minulla on ollut, oli 90-luvulla Carrols-hampurilaisravintolassa työskennellessäni.”

Missä tämä kyseinen Carrols sijaitsi?

”Ensin Puotinharjun Puhoksen ostarilla. Se oli toinen Suomeen avattu Carrols. Se ympäristö oli sellaista, että siellä oli joskus jotain ampumavälikohtauksia. Väkevä paikka. Kun se lakkautettiin, menin Hakaniemen Carrolsiin… mutta työelämässä olen vähän kuin Aku Ankka, minulla on ollut noin 20 erilaista ammattia.”

Niin siis minullakaan ei ole koskaan ollut vakituista, kokopäivätoimista duunia. Mutta se on ihan all right.

”Se on, jos sen kestää psyykkisesti. Kaikkihan eivät kestä. Olin ajatellut jo ennen kuin tämä nykyinen yt-suma alkoi, että en laita kaikkia munia yhteen koriin. Pyrin siihen, että jos yksi tai kaksi duunia lähtee alta, niin aina on kuitenkin jotain.”

Olet muuten Mustanaamio-kerhon kultajäsen, mikä on tällä hetkellä Mustanaamio-lehtien tilanne Suomessa?

”Minulla on Mustanaamion jokainen numero vuodesta 1966 vuoteen 2006. Muuttaessani Hollantiin tyrin sen tilauksen maksamisen, ja siksi minulta puuttuu jokunen uudempi vuosikerta. Nykyään Mustanaamio ilmestyy kai muutaman kerran vuodessa albumeina, ja taso on hyvä. Ja olen iloinen, että lehdissä on jälleen palattu mustavalkoiseen kuvakerrontaan. Flirttailu värien kanssa ei mielestäni onnistunut.”

Oletko pannut merkille, että sarjakuvalehtien tilanne kioskeissa on yleisellä tasolla melko katastrofaalinen, eli lehtiä ei oikeastaan ole tarjolla?

”Luen nykyisin hirveän vähän sarjakuvia. En osaa oikein tarkkaan sanoa, että mistä se johtuu. Luetko sinä paljon sarjakuvia?”

Luen.

”Hienoa! Mikä sun suosikki on?”

No tilaan Hämähäkkimiestä ja ostan Marvel-albumeita. Näin olen toiminut jo ala-asteelta saakka. Ja syksyllä 2015 tutustuin usean albumin verran John Constantine –nimiseen henkimaailman yksityisetsivään. Mutta tuosta sinun Mustanaamio-kerhosta vielä, olet sanonut, että se on ainoa kerho johon kuulut, niin mitenkäs sellainen kerho kuin Journalistiliitto?

”Voisin kuulua, mutta en kuulu. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en ole oikein ehtinyt ajatella sitä asiaa. Onhan siinä hyviä puolia, kuten pressikortti ja alennuksia paikoista. Mutta jollakin tavoin en ole täysin identifioinut itseäni journalistiksi. Enemmän olen ainakin tällä hetkellä kansanperinteen kerääjä.”

Ja levittäjä?

”Ehkä myös sitä. Kansanperinne-tiedottaja.”

Olet maininnut, että lempijuomasi on ilmainen viina. Mistä sitä nykyään saa?

”Nykyisin ilmaista viinaa saa huomattavasti huonommin kuin ennen taantumaa, ja minun mielestäni se on vääränlaista säästämistä. Jos alkoholia ei ole tarjolla riittävästi, kaikille jää vähän paha mieli. Toisaalta käyn nykyään perhesyistä johtuen aika vähän ilmaisen viinan kokkareilla. Se taisi olla kaksi vuotta sitten jouluna kun viimeksi olen ollut juomassa media-alan yrityksen tarjoamaa viinaa. Mutta edelleen taidenäyttelyiden avajaiset ovat hyviä paikkoja tähän. Ja siis ei sekään ehkä ole hyvä, että kun menee toimittajana puoluekokoukseen, niin heti ovella annetaan pari terävää käteen. Että kannattaako niitä juttuja tehdä tolkuttomassa kännissä.”

Itse en edes pysty tekemään.

”Etkö?”

No en edes pienessä laitamyötäisessä. Ei ajatus juokse enää ollenkaan samalla tavalla.

”No mutta sitä vartenhan nauhurit ovat olemassa.”

Niin, siitä tulikin muuten mieleen, että sinulla on tämmöinen journalistinen aisapari kuin Panu Hietaneva. Mikä on hänen merkityksensä Yle Puheen radio-ohjelmassasi?

”Iso merkitys. Yhteistyömme Panun kanssa alkoi jo Hesarin Nyt-liitteen aikaan. Silloin tällöin pidimme kosteita lounaita ja puhuimme journalismista. Kun Panukin lähti freelanceriksi, päätimme alkaa tehdä jotakin yhdessä. Olin silloin juuri päätynyt Yle Puheelle, ja sanoin, että tarvitsen ohjelmaani toisenkin toimittajan. Siten ohjelmasta tulee parempi.”

Ja Hietaneva oli tuo haluamasi toinen toimittaja.

”Tiesin, että Panu on hyvä ja helvetin luotettava toimittaja jolla on hyviä ideoita ja aikataulut pitävät. Päätimme alkaa tehdä ohjelmaa yhdessä. Jos on aihe x, ja haastattelet pelkästään sitä kokijaa, niin siitä puuttuu jokin osa. Yritän leikata radio-ohjelmat vähän samoin kuin lehtijutut. On asiantuntija, siis usein joku asiaan akateemisesti perehtynyt henkilö, on kokija ja saattaa olla kainalomaisia juttuja, jotka taustoittavat aihetta toisesta tulokulmasta.”

Onko Hietanevalla elämässäsi myös jonkinlainen työn ulkopuolinen rooli?

”Olemme hyviä ystäviä ja vietämme aikaa vapaa-aikanakin, mutta ei me joka viikonloppu juoda kaljaa.”

Eräs tekemänne projekti oli tämä Yle Puheen ohjelmassasi julkaistu Lappi-trilogia. Minkälainen seikkailu se oli?

”Se oli pimeä ja kylmä matka pohjoiseen. Eihän me oltu siellä kuin viisi tai kuusi päivää, mutta siellä alkoi iskeä se kaamos aika vahvasti, etenkin Panuun. Koko ajan oltiin tien päällä tai baarissa. Panu alkoi osoittaa siinä jonkinlaisia orastavia hulluuden merkkejä. Kolmannesta tai neljännestä päivästä lähtien se hoki, että haluaa pois täältä. Minä sanoin, ettei se onnistu nyt. Homma kulminoitui siihen kun mentiin Kittilään haastattelemaan poromiehiä, Julli Majavaa ja hänen ystäviään ja törpöteltiin niiden kanssa.”

Anteeksi, oliko hänen nimensä Julli Majava?

”Joo. Ja seuraavana päivänä Panu oli aivan paineessa, että materiaalimme on aivan paskaa, jota ei kehtaa ajaa ulos radiosta. Sanoin, että älä hätäile, että minä olen aivan varma, että tämä on sitä mistä ihmiset pitävät. Loppujen lopuksi Panu leikkasi hiki hatussa sitä yhden päivän, ja siitä puolisekavasta lätinästä poromiesten kanssa päästiin syville vesille heidän elämäntavastaan ja luontosuhteestaan. Ja siitä tuli sen trilogian suosituin osio.”

Minulle on muuten aina ollut hieman epäselvää, että mitä tuottaja tekee radio-ohjelmassa?

”Meillä on tuottajana Heidi Laaksonen. Hän on todella hyvä tuottaja ja keskeinen osa meidän tiimiä. Hänellä on muistissaan todella kattava nimipankki, aina kun keksimme jonkun juttuaiheen, Heidi osaa luetella, että ketä siihen esimerkiksi kannattaisi haastatella. Ja jos keksimämme juttuaiheet ovat ikään kuin liian usvaisia, niin Heidi auttaa avaamaan sitä aihetta siten, että kuulija voi sitä ymmärtää. Ja onhan hänellä paljon muitakin tehtäviä, hoitaa ulkolähetyksiin luvat kuntoon ja promo-t-paitoja järjesteli myös.”

Onko hänellä jonkinlainen rooli siinä lähetyksen aikana?

”Ei. Panu tarkkaillee huutolaatikkoa. Sinne tulee kyllä paljon hyviä kysymyksiä, mutta toisaalta se elää aivan omaa elämäänsä. Jos on joku ajankohtainen aihe, vaikka maahanmuutto, niin shoutboksissa keskustellaan siitä, vaikka lähetys käsittelisi esimerkiksi meditaatiota. Ja lähetyksen jälkeen tuottaja antaa palautetta, radiossahan on aika pitkälle kyse siitä, minkälainen tempo siihen saadaan. Ei se tarkoita, että pitää puhua mahdollisimman nopeasti, mutta jos jäädään vatuloimaan yhteen asiaan puoleksi tunniksi, niin ei se minun mielestäni ole hirveän hyvää radiota silloin.”

Kuinka paljon mietit sitä suhdetta, että mikä sinua kiinnostaa ja mikä kuuntelijoita saattaisi kiinnostaa?

”No nyt päästään keskeiseen asiaan. Silloin kun tuo ohjelmasarja alkoi, niin mietin kuumeisesti, että mikä kuuntelijoita kiinnostaa. Nykyäänhän media on hyvin pitkälle sellaista, että se keskittyy polarisaatioon. Ja nyt päästään muuten takaisin Spinozaan ja monismin ja dualismin ristiriitaan. Siis klassinen radio-ohjelmahan menee näin, että otetaan Umaya Abu-Hanna ja Jussi Halla-aho keskustelemaan maahanmuutosta. Tiedätkö, mitä mä meinaan?

Tiedän.

”Sitten ne istutetaan samaan pöydän ääreen ja vähän usutetaan toistensa kimppuun. Ja mitä enemmän ne huutaa, niin ollaan, että vittu nyt on hyvä meininki. Ja mä kyllä ymmärrän sen jo ihan evolutiivisista lähtökohdista. Jos ajattelee, että mikä sua lapsena kiinnosti koulun pihalla eniten?”

No jos siellä oli joku tappelu?

”Just. Flaidis. Se kiinnostaa ihmisiä. Ja alussa me otettiinkin kuolemantuomiota puolustava Kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja Runo K. Kurko ja Amnestyn Frank Johansson ja pantiin ne keskustelemaan keskenään. Mutta puolessa välissä ensimmäistä kautta ryhdyin miettimään, että pitääkö kaikki radio-ohjelmat taittaa sillä tavalla. Että pitääkö kaikki polarisoida. Vai voitaisiinko me ottaa esimerkiksi ihminen joka uskoo, että arkkienkeli Rafael ilmaantuu hänelle keltaisessa kaavussaan ja kertoo mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että jos me otetaan tämmöinen tyyppi studioon, niin pitääkö vastapainoksi ottaa skeptikko, joka sanoo, että sä olet mielenterveysongelmainen.”

Ja ei tarvitse?

”Ei niin. Meidän ei tarvitse ryhtyä aina arvottamaan näitä juttuja, vaan voidaan lähestyä sitä vaikka folkloristiikan näkökulmasta. Että mikä on se kokemuksellinen aines, kuvata näitä ihmisiä niin kuin laajempina ilmiöinä. Ja sitten soitetaan dosentille, joka on tutkinut suomalaisten enkelikokemuksia. Ja mitä kummallisemmista aiheista yleensä löytyy joku, joka todella on tutkinut sitä aihetta. Ja insertissä tämä dosentti sitten kertoo, ettei Marja-Liisa ole ainoa suomalainen, joka on kohdannut arkkienkelin.”

Joo tuo polarisaatio tulee kyllä tuskallisesti esiin esimerkiksi näissä A2-keskusteluilloissa. Eihän siellä keskustella. Huudetaan ja tapellaan, mutta ei keskustella. Se voi olla hyvää viihdettä, mutta ei hyvää keskustelua.

”Ja tuossa tuleekin se haaste. Semmoinen journalismi josta minä olen kiinnostunut, löytyy jostakin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ja Raton puolivälistä. Täytyy olla raakaa tarttumapintaa, mutta käsittely voi silti olla hyvin asiallista. Kukaanhan ei ole täysin objektiivinen, mutta siihen pitäisi vakavissaan pyrkiä. Tunteita voi herätä, olivat ne sitten kummastusta, myötätuntoa tai inhoa, mutta analyyttisyys säilyy samalla.”

Ratosta puheen ollen, syksyllä lakkautettiin legendaarisia miestenlehtiä kuten Ratto ja Jallu. Ja silloin kun minä niitä viimeksi katsoin, niin nehän olivat pelkkää pornoa. Mutta näin ei ole aina ollut. Ennen, vanhoina hyvinä aikoina, Ratossa oli vaikka minkälaisia reportaaseja ja haastatteluita. Olisiko lehdillä ollut vielä tulevaisuutta, jos sisältönä olisi ollut muutakin kuin pornoa?

”70-luvun Ratto oli ja on yhä mainio lehti. Minulla on niitä jonkun verran himassa ja mielelläni luen niitä artikkeleitakin. Ratto on ollut minulle yksi keskeinen vaikuttaja, siis ihan ammatillisestikin. Joskus ihmistaimena sain muutaman vanhan Ratto-lehden. Ajattelin, että nyt minulle selviää, että mistä tässä erotiikassa oikein on kyse. No ensimmäisellä aukeamalla oli emäntä jalat levällään, ja toiselta aukeamalta alkoi artikkeli, jossa Raton toimittaja meni Afrikkaan ja söi koiran aivot. Lapsena minulle ei selvinnyt, että mikä näiden asioiden yhdistävä tekijä on. Myöhemmin ymmärsin, että tarkoituksena oli olla kokonaisvaltainen lukemisto, jossa ei vähätellä mitään inhimillisen elämän osa-alueita, tai ainakaan niitä ei lakaista maton alle. Ja semmoiselle lehdelle on yhä tarvetta.”