esittäjältä Kuva Soila Homanen
Jenny Rostainin kirjailijanuran toinen kirja Liian rikki kuolemaan (Bazar 2019) on tarina lähisuhdeväkivallasta, sen aiheuttamasta traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) sekä sen edelleen aiheuttamista vaikutuksista vuosien päähän.
Montaa luovaa alaa ja uraa kokeillut ja tehnyt Rostain on löytänyt osaamisensa kirjailijan tontilta.
Rostainin (ja Tommi Kovasen) ensimmäinen kirja Kuolemanlaakso käsitteli jossain määrin samankaltaista teemaa, eli aivovammasta aiheutunutta elämänhaluttomuutta ja itsetuhoisuutta. Kyseinen kirja oli arvostelu- ja myyntimenestys ja teki Rostainista tunnetumman kuin koskaan aiemmin näyttelijänä, käsikirjoittajana tai valokuvaajana.
Uuden kirjan tarina pohjautuu Rostainin omiin kokemuksiin ja on kertomus hänen 20 viime vuodestaan hänen itsensä kertomana. Koska sivuja on 222, on näin pitkältä ajanjaksolta tietysti paljon jäänyt tai jätetty kertomattakin. Fokus on New Yorkissa koetussa lähisuhdeväkivallassa, sen aiheuttamassa sairaalajaksossa sekä Suomessa aloitetusta uudesta rakkaustarinasta Tommi Kovasen kanssa sekä suhteen kariutumisesta PTSD-oireiden vuoksi.
Syvimmälle kirja koskettaa juuri niissä kohdissa, kun Rostain käy läpi tapahtumia parisuhteessaan Kovasen kanssa. Hyvän miehen pyyteetön, lempeä rakkauskaan ei riitä tekemään Rostainia eheäksi. Se sai ainakin tämän lukijan muutaman kerran liikutuksen kyyneliin.
Kirjan rivien välistä käy selväksi, että New Yorkissa koetussa parisuhteessa väkivalta on ollut kovaa ja toistuvaa, mutta tarkkaan ottaen esiin tulee vain yksi ilta, jonka aikana entinen mies kuristaa Rostainin tajuttomaksi. Esiin ei tule, minkälaista muutoin koettu väkivalta on. Siihen vihjataan kertomalla, että missä kohtaa Rostainin vartaloa on mustelmia ja missä tuntuu pistelyä, mutta muutoin tapahtumat jäävät lukijan mielikuvituksen varaan.
Kirjoittajalla on tietenkin täysi oikeus valita, mitä hän lukijalle kertoo. Mutta silti mieleen tulee, että jos kirjan päähenkilö olisi ollut kuvitteellinen ja kirjan tyyli siis fiktiivinen romaani, olisi kerronta luultavasti ollut vielä raaempaa.
Nyt tuntuu, että kirjoittaja on hieman säästänyt lukijaa tai itseään pahimmalta. Toisaalta, varmasti jo nyt luettujen tarinoiden julkisesti kertominen on varmasti ollut aivan riittävän rankkaa.
Lähisuhdeväkivallasta juontuvan traumaperäisen stressihäiriön lisäksi kirjan sivuilta käy ilmi, ettei Rostainin elämä ole millään muotoa muutenkaan ollut helppoa. Siihen ovat kuuluneet muun muassa anoreksia, joutuminen teini-ikäisenä raiskauksen uhriksi sekä jonkinlainen alkoholiongelma, jonka hän on selättänyt laittamalla korkin kokonaan kiinni jo useampi vuosi sitten.
Eräs asia kirjan sivuilta pisti silmään ja mieleen hämmentävällä tavalla. Aivan ensimmäisten sivujen aikana Rostain kiittää lastaan äitiyden lahjasta. Koska kirjoittajan elämäntarina ei ollut minulle ennalta tuttu, jäin lukijana odottamaan, milloin kirjan sivuilla päästään äitiyteen ja vanhemmuuteen. Aiheeseen ei kuitenkaan päästy lainkaan. Vain yhden ainoan kerran kirjoittaja viittaa yhdellä lauseella ”jättäneensä perheensä” Suomeen lähdettyään elämään New Yorkiin. Tämän asian avaaminen olisi varmasti myös kiinnostanut lukijoita, mutta ehkä se on jonkin toisen kirjan aihe?
Joka tapauksessa kaksi koskettavaa ja kiinnostavaa kirjaa lyhyen ajan sisään on kova saavutus ja todistaa, että Rostain on paitsi aikaansaava, myös pätevä kirjoittaja. Olisi mielenkiintoista lukea myös hänen fiktiivistä proosaansa, siis jos hän sellaista joskus vielä julkaisee.
Tähdet ****
Jukka Vuorio 
Vastaa