Jenny Rostain: Liian rikki kuolemaan

Kuva Soila Homanen

Jenny Rostainin kirjailijanuran toinen kirja Liian rikki kuolemaan (Bazar 2019) on tarina lähisuhdeväkivallasta, sen aiheuttamasta traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) sekä sen edelleen aiheuttamista vaikutuksista vuosien päähän.

Montaa luovaa alaa ja uraa kokeillut ja tehnyt Rostain on löytänyt osaamisensa kirjailijan tontilta.

Rostainin (ja Tommi Kovasen) ensimmäinen kirja Kuolemanlaakso käsitteli jossain määrin samankaltaista teemaa, eli aivovammasta aiheutunutta elämänhaluttomuutta ja itsetuhoisuutta. Kyseinen kirja oli arvostelu- ja myyntimenestys ja teki Rostainista tunnetumman kuin koskaan aiemmin näyttelijänä, käsikirjoittajana tai valokuvaajana.

Uuden kirjan tarina pohjautuu Rostainin omiin kokemuksiin ja on kertomus hänen 20 viime vuodestaan hänen itsensä kertomana. Koska sivuja on 222, on näin pitkältä ajanjaksolta tietysti paljon jäänyt tai jätetty kertomattakin. Fokus on New Yorkissa koetussa lähisuhdeväkivallassa, sen aiheuttamassa sairaalajaksossa sekä Suomessa aloitetusta uudesta rakkaustarinasta Tommi Kovasen kanssa sekä suhteen kariutumisesta PTSD-oireiden vuoksi.

Syvimmälle kirja koskettaa juuri niissä kohdissa, kun Rostain käy läpi tapahtumia parisuhteessaan Kovasen kanssa. Hyvän miehen pyyteetön, lempeä rakkauskaan ei riitä tekemään Rostainia eheäksi. Se sai ainakin tämän lukijan muutaman kerran liikutuksen kyyneliin.

Kirjan rivien välistä käy selväksi, että New Yorkissa koetussa parisuhteessa väkivalta on ollut kovaa ja toistuvaa, mutta tarkkaan ottaen esiin tulee vain yksi ilta, jonka aikana entinen mies kuristaa Rostainin tajuttomaksi. Esiin ei tule, minkälaista muutoin koettu väkivalta on. Siihen vihjataan kertomalla, että missä kohtaa Rostainin vartaloa on mustelmia ja missä tuntuu pistelyä, mutta muutoin tapahtumat jäävät lukijan mielikuvituksen varaan.

Kirjoittajalla on tietenkin täysi oikeus valita, mitä hän lukijalle kertoo. Mutta silti mieleen tulee, että jos kirjan päähenkilö olisi ollut kuvitteellinen ja kirjan tyyli siis fiktiivinen romaani, olisi kerronta luultavasti ollut vielä raaempaa.

Nyt tuntuu, että kirjoittaja on hieman säästänyt lukijaa tai itseään pahimmalta. Toisaalta, varmasti jo nyt luettujen tarinoiden julkisesti kertominen on varmasti ollut aivan riittävän rankkaa.

Lähisuhdeväkivallasta juontuvan traumaperäisen stressihäiriön lisäksi kirjan sivuilta käy ilmi, ettei Rostainin elämä ole millään muotoa muutenkaan ollut helppoa. Siihen ovat kuuluneet muun muassa anoreksia, joutuminen teini-ikäisenä raiskauksen uhriksi sekä jonkinlainen alkoholiongelma, jonka hän on selättänyt laittamalla korkin kokonaan kiinni jo useampi vuosi sitten.

Eräs asia kirjan sivuilta pisti silmään ja mieleen hämmentävällä tavalla. Aivan ensimmäisten sivujen aikana Rostain kiittää lastaan äitiyden lahjasta. Koska kirjoittajan elämäntarina ei ollut minulle ennalta tuttu, jäin lukijana odottamaan, milloin kirjan sivuilla päästään äitiyteen ja vanhemmuuteen. Aiheeseen ei kuitenkaan päästy lainkaan. Vain yhden ainoan kerran kirjoittaja viittaa yhdellä lauseella ”jättäneensä perheensä” Suomeen lähdettyään elämään New Yorkiin. Tämän asian avaaminen olisi varmasti myös kiinnostanut lukijoita, mutta ehkä se on jonkin toisen kirjan aihe?

Joka tapauksessa kaksi koskettavaa ja kiinnostavaa kirjaa lyhyen ajan sisään on kova saavutus ja todistaa, että Rostain on paitsi aikaansaava, myös pätevä kirjoittaja. Olisi mielenkiintoista lukea myös hänen fiktiivistä proosaansa, siis jos hän sellaista joskus vielä julkaisee.

 

Tähdet ****

jenny rostainin kirja

 

Kansanperinnetiedottaja Perttu Häkkinen

Tämä haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran omakustannelehti Viestinnän Tulevaisuuden numerossa 2, joka ilmestyi keväällä 2016.

Teksti Jukka Vuorio

Kuvat Mirja Kolttola

 

Radiotoimittajana parhaiten tunnettu journalismin monitoimimies Perttu Häkkinen on eräs puhutuimpia vuoden 2015 journalisteja ja tekijöitä. Hän on paitsi kirjoittanut yhdessä Vesa Iitin kanssa erittäin suositun tietokirjan Valonkantajat, myös isännöinyt kaikkea inhimillistä käsittelevää puheohjelmaansa Perttu Häkkinen Yle Puheella sekä musiikkiohjelma Musiikin lahjaa Radio Helsingissä.

Eräänä syksyisenä päivänä kohtasimme toimittaja Perttu Häkkisen Helsingin Herttoniemen Treffi Pubissa. Häkkinen oli lupautunut puhumaan journalismista, erityisesti radiojournalismista.

 

Olet tehnyt gradusi Spinozan substanssiopin ontologiasta? Mitä nämä sanat edes tarkoittavat?

”Spinozan näkemyksen mukaan todellisuus on monistinen. Eli kaikki on yhtä. Spinoza pohtii hyvin paljon sitä, että onko mahdollista, että jos kaikki on oikeasti yhtä, voiko olla todellisia yksilöitä. Yksilö-olioita. Ja sitä se sitten pyörittelee, ja sitä mä pyörittelin siinä gradussani… Ontologiahan tarkoittaa oppia olevaisesta, jos mennään ihan antiikin aikaisiin määrittelyihin.”

Niin, puheenparressasi toistuu aika paljon näitä akateemisia termejä.

”Olen miettinyt sitä, että vituttaako se ihmisiä. Toisinaan se varmaan vituttaakin, ainakin sellaista palautetta tulee. Toisaalta näen, että sanat ovat kuin portteja. Jos luen jotain tai kuuntelen jotain ja törmään sanaan mistä en tiedä mitä se tarkoittaa, niin tarkistan sen. Jargonilla voi siis olla yleissivistävä vaikutus, ainakin toivon niin.”

No miten sinusta on tullut journalisti?

”Ennen yliopistoa kävin Laajasalon opiston radiolinjan. Mutta en silloin oikeastaan ajatellut, että menisin siitä sitten radioon töihin. Silloin radio oli näitä hittikanavia kuten Kiss FM, missä radiotoimittaja lähinnä kertoi kellonaikaa. Se ei ihan ollut minun juttuni. Laajasalon jälkeen aloitin filosofian opinnot Helsingin yliopistolla.”

Ja edellä mainitun gradusihan taisit kirjoittaa Hollannissa?

”Joo, ja kun se oli valmis, tulin Rotterdamista takaisin Helsinkiin ja menin juomaan viinaa kavereiden kanssa. Seuraavana aamuna heräsin Kvantti-Antin sohvalta. Minulla oli noin 25 euroa rahaa, ei opintotukea, ei töitä eikä kämppää. Ei oikeastaan yhtään mitään. Hätäratkaisuna soitin Hesariin Similän Villelle, koska se oli joskus ostanut multa jotain konemusiikkiaiheisia lehtijuttuja.”

Siis sama Similän Ville, joka on nyt tehnyt Mervi Vuorelan kanssa sen kotimaista punkkia käsittelevän Valtio vihaa sua –kirjan?

”Joo. Sanoin Villelle, että tarvitsen rahaa nopeasti. Kysyin, että voisitko ostaa jotain juttuja multa. Ville sanoi, että riippuu tietenkin siitä, että mitä ne jutut on. Siitä se toimittajuus vähän niin kuin lähti, ja samoihin aikoihin sattui tämä, että Rumbassa annettiin bändilleni Imatran Voimalle kaksi tähteä levyarvostelussa. Antti Lähde haukkui tuolloin mielestäni levyn aivan pystyyn, joten kirjoitin sinne käsin kirjeen, missä perustelin, että miksi Antti Lähde ei ole oikea ihminen arvioimaan tätä levyä. Rutisin siinä muutenkin kaikenlaista, nuorena ihminen on ehdottomampi. Ne vastasivat tähän vihakirjeeseen pyytämällä minua kolumnistiksi Rumbaan.”

Mutta nykyään sinut tunnetaan ensisijaisesti radiojournalistina.

”Hesarin jälkeen aloin käsikirjoittaa Maria Veitolan tv-ohjelmaa. Ja tein YleX-kanavalle ohjelmaa, joka oli erikoinen yhdistelmä musiikkiohjelmaa ja keskustelua. Ohjelman kesto oli kaksi tuntia, ja keskustelujen aihepiiri oli hyvin vaihteleva. Vaivalloisia keskusteluja ja outoa musiikkia ja se tuli helvetin myöhään illalla. Ei se konsepti oikein koskaan minullekaan selvinnyt. Senkin ohjelman nimi oli Perttu Häkkinen.”

Ja YleX:ltä sä sitten…

Riku Saaranluoma oli YleX:n kanavapäällikkönä silloin, mutta lähti Yle Puheen puolelle. Se palkattiin nostamaan Yle Puhe uuteen nousuun. Riku kysyi minulta, että olisiko jotain aihetta ohjelmalle. Silloin oli juuri pinnalla, että osaako suomalainen mies puhua tunteistaan. Sain idean ohjelmasta, jossa suomalaiset miehet puhuvat isäsuhteestaan. Halusin siihen kiinnostavia hahmoja kuten Max Perttula ja Volvo-Markkanen. Siitä syntyi ohjelma Suomalainen mies.”

DSC_7198-2

Muistelisin, että olet joskus sanonut, että yksi syistä alkaa toimittajaksi oli se, että pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä.

”Kyllä. Ja se pitää edelleen paikkansa. Toimittaja voi soittaa kelle vain ja pyytää kahville, että tehdään haastattelu. Minä tulen ja kyselen sinulta asioita. Toimittajuus antaa siihen luvan.”

Olet radio-ohjelmiesi lisäksi muun muassa tekemässä musiikkia ja kirjallisuutta. Kaiken kaikkiaan olet niin monessa mukana, että miten ehdit tehdä mitään?

”Olen miettinyt samaa itsekin. Mutta kun aamulla aloittaa ja illalla lopettaa, niin yleensä siinä välissä asiat etenevät. Kun ei istu katsomassa televisiota ja polttamassa pilveä, niin ehtii yllättävän paljon. Ja ehkä minua auttaa se, ettei minulla ole harrastuksia. Tai sitten voisi sanoa, että työni ovat harrastukseni. Kaikki mitä teen on eräänlaista harrastamista. On minulla appron verran viestintäopintoja tehtynä, mutta koska minulla ei ole varsinaista koulutusta siihen mitä teen, periaatteessa olen amatööri.”

Kuunneltiinko muuten sun lapsuudessa Helsingissä Radiomafiaa? Itse olen ollut käsityksessä, että helsinkiläisnuoriso piti kanavaa jotenkin maalaisradiona.

”Kyllä minä ainakin kuuntelin. Minulla on vieläkin kaseteilla Radiomafiasta äänittämiäni ohjelmia ja biisejä. Kanavalta tuli esimerkiksi hardcorepunkkia, jota ei siihen aikaan soitettu missään muualla. Ja Two Witches –bändiä kuulin ensimmäistä kertaa Radiomafiasta. Minä ja frendini, mehän oltiin siis partiopoikia ja vietettiin viikonloppuillat metsissä, kyllä silloin kaikki kuuntelivat Radiomafiaa. Tapanin Ripatin Tri Patin Partyline, se oli saatanan kova ohjelma. Ja Avaruusromua. Ei muilla musiikkikanavilla ollut siihen aikaan mitään jakoa. Radiomafia oli minulle sivistyksen lähde, toivottavasti Yle Puhe pystyy olemaan sellainen nykypäivän ihmiselle.”

Kun ajatellaan nykyistä työelämää, niin voisiko sinua kuvailla silpputoimittajaksi?

”Mikä on silpputoimittaja?”

No se on tämmöinen journalisti, jonka työ ei koostu jatkuvasti yhdestä päätoimisesta työstä, vaan osa-aikaisuudesta siellä, määräaikaisuudesta täällä ja muutamista keikoista siellä sun täällä.

”Eli freelancer?”

Silpputoimittajan projektit ja duunit ovat ehkä keskimäärin vähän pidempikestoisia kuin tavallisen freelancerin…

”Ehdottomasti, kyllä minä olen semmoinen. Perttu Häkkinen –ohjelma jatkuu Yle Puheella vuonna 2016, ja se on tosi hyvä juttu, koska se muodostaa laskujenmaksukykyni selkärangan. Viimeinen rehellinen työ mikä minulla on ollut, oli 90-luvulla Carrols-hampurilaisravintolassa työskennellessäni.”

Missä tämä kyseinen Carrols sijaitsi?

”Ensin Puotinharjun Puhoksen ostarilla. Se oli toinen Suomeen avattu Carrols. Se ympäristö oli sellaista, että siellä oli joskus jotain ampumavälikohtauksia. Väkevä paikka. Kun se lakkautettiin, menin Hakaniemen Carrolsiin… mutta työelämässä olen vähän kuin Aku Ankka, minulla on ollut noin 20 erilaista ammattia.”

Niin siis minullakaan ei ole koskaan ollut vakituista, kokopäivätoimista duunia. Mutta se on ihan all right.

”Se on, jos sen kestää psyykkisesti. Kaikkihan eivät kestä. Olin ajatellut jo ennen kuin tämä nykyinen yt-suma alkoi, että en laita kaikkia munia yhteen koriin. Pyrin siihen, että jos yksi tai kaksi duunia lähtee alta, niin aina on kuitenkin jotain.”

DSC_7250

Olet muuten Mustanaamio-kerhon kultajäsen, mikä on tällä hetkellä Mustanaamio-lehtien tilanne Suomessa?

”Minulla on Mustanaamion jokainen numero vuodesta 1966 vuoteen 2006. Muuttaessani Hollantiin tyrin sen tilauksen maksamisen, ja siksi minulta puuttuu jokunen uudempi vuosikerta. Nykyään Mustanaamio ilmestyy kai muutaman kerran vuodessa albumeina, ja taso on hyvä. Ja olen iloinen, että lehdissä on jälleen palattu mustavalkoiseen kuvakerrontaan. Flirttailu värien kanssa ei mielestäni onnistunut.”

Oletko pannut merkille, että sarjakuvalehtien tilanne kioskeissa on yleisellä tasolla melko katastrofaalinen, eli lehtiä ei oikeastaan ole tarjolla?

”Luen nykyisin hirveän vähän sarjakuvia. En osaa oikein tarkkaan sanoa, että mistä se johtuu. Luetko sinä paljon sarjakuvia?”

Luen.

”Hienoa! Mikä sun suosikki on?”

No tilaan Hämähäkkimiestä ja ostan Marvel-albumeita. Näin olen toiminut jo ala-asteelta saakka. Ja syksyllä 2015 tutustuin usean albumin verran John Constantine –nimiseen henkimaailman yksityisetsivään. Mutta tuosta sinun Mustanaamio-kerhosta vielä, olet sanonut, että se on ainoa kerho johon kuulut, niin mitenkäs sellainen kerho kuin Journalistiliitto?

”Voisin kuulua, mutta en kuulu. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en ole oikein ehtinyt ajatella sitä asiaa. Onhan siinä hyviä puolia, kuten pressikortti ja alennuksia paikoista. Mutta jollakin tavoin en ole täysin identifioinut itseäni journalistiksi. Enemmän olen ainakin tällä hetkellä kansanperinteen kerääjä.”

Ja levittäjä?

”Ehkä myös sitä. Kansanperinne-tiedottaja.”

DSC_7273

Olet maininnut, että lempijuomasi on ilmainen viina. Mistä sitä nykyään saa?

”Nykyisin ilmaista viinaa saa huomattavasti huonommin kuin ennen taantumaa, ja minun mielestäni se on vääränlaista säästämistä. Jos alkoholia ei ole tarjolla riittävästi, kaikille jää vähän paha mieli. Toisaalta käyn nykyään perhesyistä johtuen aika vähän ilmaisen viinan kokkareilla. Se taisi olla kaksi vuotta sitten jouluna kun viimeksi olen ollut juomassa media-alan yrityksen tarjoamaa viinaa. Mutta edelleen taidenäyttelyiden avajaiset ovat hyviä paikkoja tähän. Ja siis ei sekään ehkä ole hyvä, että kun menee toimittajana puoluekokoukseen, niin heti ovella annetaan pari terävää käteen. Että kannattaako niitä juttuja tehdä tolkuttomassa kännissä.”

Itse en edes pysty tekemään.

”Etkö?”

No en edes pienessä laitamyötäisessä. Ei ajatus juokse enää ollenkaan samalla tavalla.

”No mutta sitä vartenhan nauhurit ovat olemassa.”

Niin, siitä tulikin muuten mieleen, että sinulla on tämmöinen journalistinen aisapari kuin Panu Hietaneva. Mikä on hänen merkityksensä Yle Puheen radio-ohjelmassasi?

”Iso merkitys. Yhteistyömme Panun kanssa alkoi jo Hesarin Nyt-liitteen aikaan. Silloin tällöin pidimme kosteita lounaita ja puhuimme journalismista. Kun Panukin lähti freelanceriksi, päätimme alkaa tehdä jotakin yhdessä. Olin silloin juuri päätynyt Yle Puheelle, ja sanoin, että tarvitsen ohjelmaani toisenkin toimittajan. Siten ohjelmasta tulee parempi.”

Ja Hietaneva oli tuo haluamasi toinen toimittaja.

”Tiesin, että Panu on hyvä ja helvetin luotettava toimittaja jolla on hyviä ideoita ja aikataulut pitävät. Päätimme alkaa tehdä ohjelmaa yhdessä. Jos on aihe x, ja haastattelet pelkästään sitä kokijaa, niin siitä puuttuu jokin osa. Yritän leikata radio-ohjelmat vähän samoin kuin lehtijutut. On asiantuntija, siis usein joku asiaan akateemisesti perehtynyt henkilö, on kokija ja saattaa olla kainalomaisia juttuja, jotka taustoittavat aihetta toisesta tulokulmasta.”

Onko Hietanevalla elämässäsi myös jonkinlainen työn ulkopuolinen rooli?

”Olemme hyviä ystäviä ja vietämme aikaa vapaa-aikanakin, mutta ei me joka viikonloppu juoda kaljaa.”

Eräs tekemänne projekti oli tämä Yle Puheen ohjelmassasi julkaistu Lappi-trilogia. Minkälainen seikkailu se oli?

”Se oli pimeä ja kylmä matka pohjoiseen. Eihän me oltu siellä kuin viisi tai kuusi päivää, mutta siellä alkoi iskeä se kaamos aika vahvasti, etenkin Panuun. Koko ajan oltiin tien päällä tai baarissa. Panu alkoi osoittaa siinä jonkinlaisia orastavia hulluuden merkkejä. Kolmannesta tai neljännestä päivästä lähtien se hoki, että haluaa pois täältä. Minä sanoin, ettei se onnistu nyt. Homma kulminoitui siihen kun mentiin Kittilään haastattelemaan poromiehiä, Julli Majavaa ja hänen ystäviään ja törpöteltiin niiden kanssa.”

Anteeksi, oliko hänen nimensä Julli Majava?

”Joo. Ja seuraavana päivänä Panu oli aivan paineessa, että materiaalimme on aivan paskaa, jota ei kehtaa ajaa ulos radiosta. Sanoin, että älä hätäile, että minä olen aivan varma, että tämä on sitä mistä ihmiset pitävät. Loppujen lopuksi Panu leikkasi hiki hatussa sitä yhden päivän, ja siitä puolisekavasta lätinästä poromiesten kanssa päästiin syville vesille heidän elämäntavastaan ja luontosuhteestaan. Ja siitä tuli sen trilogian suosituin osio.”

DSC_7264

Minulle on muuten aina ollut hieman epäselvää, että mitä tuottaja tekee radio-ohjelmassa?

”Meillä on tuottajana Heidi Laaksonen. Hän on todella hyvä tuottaja ja keskeinen osa meidän tiimiä. Hänellä on muistissaan todella kattava nimipankki, aina kun keksimme jonkun juttuaiheen, Heidi osaa luetella, että ketä siihen esimerkiksi kannattaisi haastatella. Ja jos keksimämme juttuaiheet ovat ikään kuin liian usvaisia, niin Heidi auttaa avaamaan sitä aihetta siten, että kuulija voi sitä ymmärtää. Ja onhan hänellä paljon muitakin tehtäviä, hoitaa ulkolähetyksiin luvat kuntoon ja promo-t-paitoja järjesteli myös.”

Onko hänellä jonkinlainen rooli siinä lähetyksen aikana?

”Ei. Panu tarkkaillee huutolaatikkoa. Sinne tulee kyllä paljon hyviä kysymyksiä, mutta toisaalta se elää aivan omaa elämäänsä. Jos on joku ajankohtainen aihe, vaikka maahanmuutto, niin shoutboksissa keskustellaan siitä, vaikka lähetys käsittelisi esimerkiksi meditaatiota. Ja lähetyksen jälkeen tuottaja antaa palautetta, radiossahan on aika pitkälle kyse siitä, minkälainen tempo siihen saadaan. Ei se tarkoita, että pitää puhua mahdollisimman nopeasti, mutta jos jäädään vatuloimaan yhteen asiaan puoleksi tunniksi, niin ei se minun mielestäni ole hirveän hyvää radiota silloin.”

DSC_7275

Kuinka paljon mietit sitä suhdetta, että mikä sinua kiinnostaa ja mikä kuuntelijoita saattaisi kiinnostaa?

”No nyt päästään keskeiseen asiaan. Silloin kun tuo ohjelmasarja alkoi, niin mietin kuumeisesti, että mikä kuuntelijoita kiinnostaa. Nykyäänhän media on hyvin pitkälle sellaista, että se keskittyy polarisaatioon. Ja nyt päästään muuten takaisin Spinozaan ja monismin ja dualismin ristiriitaan. Siis klassinen radio-ohjelmahan menee näin, että otetaan Umaya Abu-Hanna ja Jussi Halla-aho keskustelemaan maahanmuutosta. Tiedätkö, mitä mä meinaan?

Tiedän.

”Sitten ne istutetaan samaan pöydän ääreen ja vähän usutetaan toistensa kimppuun. Ja mitä enemmän ne huutaa, niin ollaan, että vittu nyt on hyvä meininki. Ja mä kyllä ymmärrän sen jo ihan evolutiivisista lähtökohdista. Jos ajattelee, että mikä sua lapsena kiinnosti koulun pihalla eniten?”

No jos siellä oli joku tappelu?

”Just. Flaidis. Se kiinnostaa ihmisiä. Ja alussa me otettiinkin kuolemantuomiota puolustava Kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja Runo K. Kurko ja Amnestyn Frank Johansson ja pantiin ne keskustelemaan keskenään. Mutta puolessa välissä ensimmäistä kautta ryhdyin miettimään, että pitääkö kaikki radio-ohjelmat taittaa sillä tavalla. Että pitääkö kaikki polarisoida. Vai voitaisiinko me ottaa esimerkiksi ihminen joka uskoo, että arkkienkeli Rafael ilmaantuu hänelle keltaisessa kaavussaan ja kertoo mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että jos me otetaan tämmöinen tyyppi studioon, niin pitääkö vastapainoksi ottaa skeptikko, joka sanoo, että sä olet mielenterveysongelmainen.”

Ja ei tarvitse?

”Ei niin. Meidän ei tarvitse ryhtyä aina arvottamaan näitä juttuja, vaan voidaan lähestyä sitä vaikka folkloristiikan näkökulmasta. Että mikä on se kokemuksellinen aines, kuvata näitä ihmisiä niin kuin laajempina ilmiöinä. Ja sitten soitetaan dosentille, joka on tutkinut suomalaisten enkelikokemuksia. Ja mitä kummallisemmista aiheista yleensä löytyy joku, joka todella on tutkinut sitä aihetta. Ja insertissä tämä dosentti sitten kertoo, ettei Marja-Liisa ole ainoa suomalainen, joka on kohdannut arkkienkelin.”

Joo tuo polarisaatio tulee kyllä tuskallisesti esiin esimerkiksi näissä A2-keskusteluilloissa. Eihän siellä keskustella. Huudetaan ja tapellaan, mutta ei keskustella. Se voi olla hyvää viihdettä, mutta ei hyvää keskustelua.

”Ja tuossa tuleekin se haaste. Semmoinen journalismi josta minä olen kiinnostunut, löytyy jostakin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ja Raton puolivälistä. Täytyy olla raakaa tarttumapintaa, mutta käsittely voi silti olla hyvin asiallista. Kukaanhan ei ole täysin objektiivinen, mutta siihen pitäisi vakavissaan pyrkiä. Tunteita voi herätä, olivat ne sitten kummastusta, myötätuntoa tai inhoa, mutta analyyttisyys säilyy samalla.”

Ratosta puheen ollen, syksyllä lakkautettiin legendaarisia miestenlehtiä kuten Ratto ja Jallu. Ja silloin kun minä niitä viimeksi katsoin, niin nehän olivat pelkkää pornoa. Mutta näin ei ole aina ollut. Ennen, vanhoina hyvinä aikoina, Ratossa oli vaikka minkälaisia reportaaseja ja haastatteluita. Olisiko lehdillä ollut vielä tulevaisuutta, jos sisältönä olisi ollut muutakin kuin pornoa?

”70-luvun Ratto oli ja on yhä mainio lehti. Minulla on niitä jonkun verran himassa ja mielelläni luen niitä artikkeleitakin. Ratto on ollut minulle yksi keskeinen vaikuttaja, siis ihan ammatillisestikin. Joskus ihmistaimena sain muutaman vanhan Ratto-lehden. Ajattelin, että nyt minulle selviää, että mistä tässä erotiikassa oikein on kyse. No ensimmäisellä aukeamalla oli emäntä jalat levällään, ja toiselta aukeamalta alkoi artikkeli, jossa Raton toimittaja meni Afrikkaan ja söi koiran aivot. Lapsena minulle ei selvinnyt, että mikä näiden asioiden yhdistävä tekijä on. Myöhemmin ymmärsin, että tarkoituksena oli olla kokonaisvaltainen lukemisto, jossa ei vähätellä mitään inhimillisen elämän osa-alueita, tai ainakaan niitä ei lakaista maton alle. Ja semmoiselle lehdelle on yhä tarvetta.”

 

DSC_7281

Onko tässä vuoden 2017 paras tietokirja?

On.

Tai ainakin se on lukemistani tietokirjoista mielenkiintoisin, joten yhtä hyvin voin sitä tässä blogissa kutsua vuoden parhaaksikin.

Kirja, jonka juuri olen saanut luettua, on toimittaja ja tietokirjailija Juho Kuorikosken Commodore 64 – Tasavallan tietokone (Minerva 2017).

Opus esittelee 80-luvun legendaarisimman tietokoneen, eli kuusnelosen taipaleen alusta loppuun Suomessa.

Se on kiinnostavaa, sillä minä ja kymmenettuhannet ikätoverini olemme viettäneet lapsuutemme pelaamalla nimenomaan kuusnelosella ja ylipäätään tutustuen tietokoneisiin juuri kuusnelosen kautta. Alaotsikko ”Tasavallan tietokone” ei liioittele pätkääkään.

Kirjaa voi suositella erityisesti juuri meille 80-luvulla lapsuutensa viettäneille.

Pelaamisen lisäksi erittäin moni lapsi ja nuori harjoitteli myös ohjelmoinnin alkeita kuusnelosella. Sen Basic-ohjelmointikieli oli niin yksinkertainen, että jopa minunlaiseni toistaitoinen ummikko kykeni laatimaan sillä tekstiseikkailupelejä. Ja vähän muiden ohjelmien koodista ”lainaamalla” omiin peleihin sai lisättyä ääntä ja kuvaakin.

Ja näin sivumennen sanoen muuten tekstiseikkailu on nykymaailmassa vallan aliarvostettu pelimuoto. Voi niitä lukemattomia tunteja, jotka minäkin vietin Zork II:n parissa. Joskus 12-13-vuotiaana siinä karttui muuten kummasti englanninkielentaito, kuten tietysti muitakin pelejä pelaamalla.

Kuorikosken kirja nimeää vaasalaisen maahantuojan PCI-Datan suurimmaksi syyksi kuusnelosen voittokulkuun Suomessa. Tätä ajatusta esitellään ja perustellaan niin seikkaperäisesti, että lukija vakuuttuu maahantuojan roolista.

Tosin kirjailija itsekin toteaa, että erittäin suuressa roolissa oli myös silloisesta maailmankuvasta katsottuna käsittämättömän laaja pelivalikoima.

Kirja käykin varsin ansiokkaasti läpi myös suomalaisen pelikehityksen historiaa kuusnelosen vinkkelistä.

Olin haastatellut Kuorikoskea kahdesti ennen kirjan lukemista. Ensin jututin häntä Viestinnän Tulevaisuus -lehden numeroon 3 (ilmestyi alkukesästä 2017) ja uudelleen vielä elokuussa Helsingin Sanomiin.

Viestinnän Tulevaisuus on (tai oli, en ole varma tuleeko lehteen enää uusia numeroita) printtinä ilmestynyt julkaisemani omakustannelehti, jonka numerot 1-3 ilmestyivät yhden numeron vuositahdilla 2015-2017. Lehtiä on muuten vielä muutama jäljellä, niitä voi tiedustella vaikka sähköpostitse.

Elokuussa 2017 Hesarissa ilmestynyt juttu on nostalginen muistelujuttu Commodore 64:n upeudesta. Jutun päähenkilönä on harrastajaryhmä Kasettilamereita edustava Jarkko Lehti.

Ja hei, olen minä toki Hesariin muutenkin kirjoitellut kuusnelosesta, kuten vaikkapa tämä vuonna 2016 ilmestynyt juttu ”Commodore 64 oli maailman paras pelikone”.

Kirjoituksien taustatiedoksi ja etenkin yleisestä mielenkiinnosta olen käynyt parikin kertaa pyörimässä erinomaisessa Tampereen museokeskus Vapriikin Pelimuseossa. Siellä aitoa 80-luvun C64-tunnelmaa pääsee aistimaan hyvin monitasoisesti sekä pelejä pelaamalla että ihanan nostalgisesti sisustettua kasaripelihuonetta ihastelemalla.

Kannattaa lukea Kuorikosken kirja, nuo juttuni aiheesta sekä vierailla Tampereen Pelimuseossa.

Kuorikosken kirja on saanut minut myös liittymään muutamaan kuusnelosen-aiheiseen FB-ryhmään, ja harkitsemaan päivä päivältä yhä vakavammin kuusnelosen ostamista.

Ehkä minä ja Bubble Bobble kohtaamme jälleen tänä vuonna.

commodore64kirja

Ps. Vinkki tietokirjailijoille ja sellaiseksi aikoville: Lukisin erittäin mielelläni samankaltaisen kirjan myös kasibittisen Nintendon saapumisesta Suomeen.

95 on liikuttava ja outo elokuva maailmanmestaruudesta

mm95juhlinta

Kenties on makuasia sanoa, milloin oli se vuosi tai ne kisat, kun Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen tarinassa alkoi uusi luku.

Vuoden 1995 maailmanmestaruus on tietenkin myyttiset mittasuhteet saanut käännekohta, mutta sitä edelsi vuosikausien kehitys. Käänne uuten aikaan ei tapahtunut yhdessä ottelussa tai turnauksessa.

Ennen vuoden 1995 MM-kisoja Suomessa oltiin tyytyväisiä, jos Leijonat sai arvokisoista mitalin. MM95:n jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Ensimmäisen maailmanmestaruuden jälkeen Suomi on aina lähtenyt hakemaan kisoista voittoa, oli kyse sitten MM-kisoista tai olympialaisista.

Joku laskee maajoukkueen uuden ajan aluksi vuoden 1988 Calgaryn talviolympialaiset ja sarjamuotoisesta turnauksesta tuodun hopean. Viimeisessä sarjapelissä kaatui Neuvostoliitto lukemin 2-1, ja Jukka Tammi tuuletti maalillaan villisti. Vielä paremmin tietysti muistetaan hänen syndeissä esittämänsä maailmanmestaruuspokaali-ilmakitara.

Ehkä Calgary olikin ratkaiseva muutos, mutta vuoden 1988 joukkueessa oli minun makuuni vielä turhan monia vanhan sukupolven pelaajia, että se voitaisiin todella laskea 1995 maailmanmestaruuden alkusoitoksi.

Minun mielestäni Leijonien uuden tulemisen voi laskea alkaneen kevään 1992 maailmanmestaruuskisoista, kun Suomi otti Jarkko Varvion, Markus Kettererin ja Timo Peltomaan johdolla yllätyshopeaa. Jo silloin joukkueessa MM-kisajoukkueessa muuten nähtiin Jere Lehtinen, joka sai kisapaikan sensaatiomaisesti silloisessa I-divisioonassa pelanneesta Kiekko-Espoon joukkueesta.

Viimeistään MM-kultamitalijoukkueen tarina alkoi vuoden 1994 MM-kisoista, jotka Suomen osalta päättyivät hopeaan ja finaalissa kärsittyyn rankkaritappioon Kanadaa vastaan.

Joulunpyhinä elokuvateattereihin tulleen 95-elokuvan taustalla riittäisi siis vuosien mitalta tarinaa rakennettavaksi vaikka kolmetuntiseen kansalliseepokseen, mutta sitä vastoin elokuva käytännössä alkaa vuoden 1995 välieräottelusta Tshekkiä vastaan.

Itse jääkiekon lisäksi elokuvassa nähdään eräänlaisia sivutarinoita Suomesta. Ne ovat hienoja pieniä kertomuksia äidinrakkaudesta, veljessuhteesta ja sekopäisistä kaveruksista, mutta sopisivat paremmin omaksi elokuvakseen.

Nyt sinänsä hyvät ainekset eivät oikein onnistu sekoittumaan loistavaksi lopputulokseksi.

Lätkäniiloja kuten minä olisi kiinnostanut syvemmin pelaajien ja joukkueen tarinaa ruotiva teos.

Nyt elokuvan tarinaa kerrotaan lähinnä päävalmentaja Curt Lindströmin (Jens Hulten) ja kakkos-/kolmosmaalivahti Jukka Tammen (Lauri Tilkanen) silmin. Myös Timo Jutila (Joel Hirvonen) on aika paljon äänessä, mutta hei – ei hän kyllä peliaikoinaan aivan noin lihava vielä ollut.

Tammi onkin mitä mainioin valinta, olihan hän MM-finaalia edeltäneet kymmenen vuotta maajoukkueen vakiokasvo ja luottovahti. Oikeastaan hänen tarinansa kautta elokuvaa olisi voinut viedä eteenpäin vieläkin voimallisemmin.

Hämmästyttävää on, että vuoden 1995 kisojen lisäksi vielä kolme vuotta myöhemmin Tammi nousi jälleen maajoukkueen matkaan, tällä kertaa Naganon olympialaisiin 1998. Tuloksena oli jälleen arvokisamitali pelaamatta otteluakaan, nyt tuomisina oli pronssia.

Toinen oiva vaihtoehto tarinankertojaksi olisi ollut Sebastian Rejmanin esittämä Raimo Helminen. Lindströmin ensimmäisiä tekoja Suomen päävalmentajanahan oli kutsua Raipe takaisin maajoukkueeseen, edellinen päävalmentaja Pentti Matikainen kun piti vuonna 1993 Helmistä 29 vuoden iässä liian vanhana maajoukkueeseen.

Aikoinaan suurin huomio kiinnittyi niin vahvasti Tupu-Hupu-Lupu-ketjuksi nimettyyn Saku Koivun, Jere Lehtisen ja Ville Peltosen muodostamaan kolmikkoon, että aika monelta taisi mennä ohi, että Raimo Helminen oli itseasiassa Leijonien kolmanneksi paras pistemies Peltosen ja Koivun jälkeen.

Lättysyötön mestari teki turnauksen kahdeksaan otteluun tehot 1+7=8. Helmisen turnauksen ainoa maali ei tullut mihin tahansa tusinaotteluun, vaan hän teki voittomaalin välieräottelussa Tshekkiä vastaan.

MM95-turnauksen finaaliottelun kulkuhan tunnettaan suomalaisessa jääkiekkomytologiassa niin hyvin, että olennaisinta ja kiinnostavinta olisi sinne kuljettu matka. Tätä katsojaa jää nyt kaipaamaan.

Mutta onko elokuva ”hyvä”?

Ainakin se herättää tunteita. Ja varmaan keskusteluakin.

Tunteita nousee pintaan, ainakin jos sattuu olemaan sellainen ihminen, jota nyt muutenkin liikuttavat kyyneliin saakka koostevideot vaikkapa Maradonan tai Paul Gascoignen maaleista.

Elokuvassa on paljon hyvää, ja toivoisin kokonaisuudenkin olevan hyvä, mutta ei se oikein ole.

Voi sanoa, että elokuva on kiva. Kiva hyvän mielen elokuva. Ja ei kai sellaisia voi olla liikaa? Maailmahan tarvitsee hyvää mieltä. Ja rutkasti.

Jälkikäteen katsoen MM95-joukkueen nimilista oli muuten todella kova. Käytännössä joka mies oli tasoltaan joko entinen tai tuleva NHL-pelaaja, vaikka kaikki eivät siellä urallaan pelanneetkaan.

Kaikkiaan vuoden 1995 maailmanmestarit pelasivat yhteensä 5194 NHL-ottelua.

Pelaajauransa MM-finaaliotteluun päätti Raimo Summanen, joka samana keväänä juhli SM-kultaa TPS:n paidassa. Summanen jos joku osasi lopettaa huipulla. Ainakin pelaajauransa.

Toimittaja kertoo: Näin syntyi kansainvälinen jymyjuttu joutsenella lentäneestä kissasta

kissa_joutsenella

Lokakuun 10. päivä 2012 Koillissanomien sivuille ilmestyi toimittaja Aleksanteri Pikkaraisen juttu Kissa lensi joutsenen selässä Posiolla.

Jutussa posiolainen Tauno Tuovila kertoo nähneensä, kuinka perheen lemmikkikissa hyppäsi erään joen rannassa oleskelleen joutsenen selkään. Joutsen lähti lentoon ja kissa roikkui yhä mukana. Lopulta kissa putosi jokeen ja palasi kotiin ilmeisesti vahingoittumattomana.

Pikkaraisen juttu teki Koillissanomista ja etenkin Tuoviloiden kissasta muutamiksi päiviksi koko kansan tunteman ilmiön, kun kaikki lehdet halusivat tehdä tapauksesta oman juttunsa. Lopulta juttu päätyi jopa kansainväliseen mediaan.

Soitin keväällä 2015 (juttu on ensimmäisen kerran ilmestynyt Viestinnän Tulevaisuuden numerossa 1 keväällä 2015) toimittaja Aleksanteri Pikkaraiselle tiedustellakseni, miten tämä hyvin erikoinen ilmiö syntyi.

 

Aleksanteri Pikkarainen, kuinka tämä juttu syntyi?

”Oli jo iltapäivä ja lehti oli vähitellen menossa painoon. Koillissanomien uutisaukeamalla on paikallisia uutisia niin kuin asiaan kuuluu, ja sain sitten lehden sisältä vinkin, että on kuultu tämmöisestä erikoisesta tapauksesta. Soitin sitten tälle kissan omistajalle ja tein pienen uutisen. Sitä tehdessä en vielä ymmärtänyt, että kuinka poikkeuksellisesta tapauksesta on kysymys. Sitähän siteerattiin seuraavana päivänä joka paikassa ja siitä tuli valtakunnan ykkösuutinen.”

Niin kuinka paljon tämä juttu levisi muihin medioihin?

”Siis kyllähän se oli ihan kaikissa lehdissä iltapäivälehtiä ja Hesaria myöten. Ja siitä tehtiin paljon jatkojuttuja.”

Teitkö sinä jatkojuttuja?

”Minä en muistaakseni tehnyt, kun Kuusamostahan on Perä-Posiolle satakunta kilometriä matkaakin, mutta kun huomattiin, että tästä kissan pahasesta tuli aika hiton iso juttu niin, Koillissanomien Posion aluetoimittaja Erkki Ahola toki laitettiin tekemään jatkojutut kissasta. Kissahan oli valtakunnan julkkis. Ja meillä oli sitten ensimmäisenä kuva siitä kissasta. Erkki kävi jututtamassa sitä ukkoa ja sitä kissaa.”

Sitä ukkoa joka näki kissan lentävän joutsenella?

”Niin se oli sellainen vanhempi herra jonka kissa se oli. Hän näki kun kissa hyppäsi joutsenen selkään ja oli jo ajatellut, että mahtaneeko kissa tulla enää ikinä takaisin, kun joutsenen matkaan lähti. Mutta jossakin vaiheessa kissa oli pudonnut ja uinut rantaan.”

Satutko tietämään, että mitä tälle kissalle nykyään kuuluu?

”En tiedä. Se olisikin ihan mielenkiintoista, että joku taas lämmittelisi sen jutun ja kävisi kyselemässä Rasmus-kollin uusimmat kuulumiset.”

(toim. huom. syksyllä 2017 Pikkarainen teki Iltalehteen uuden jutun, jonka mukaan Rasmus-kollia epäillään menehtyneeksi.)

Muistatko jutun levinneen ulkomaisiin lehtiin?

”En ihan varmaksi pysty sanomaan, mutta kyllä muistaakseni. Siitähän tuli sitten kaikenlaisia meemejäkin.”

Eli tämmöinen todella suuri mediailmiö voi syntyä ilman että toimittaja sitä juttua tehdessään vielä edes itse ymmärtää jutun merkitystä?

”Joo, ne mittasuhteet olivat jotain aivan toista kuin mitä olisin voinut uskoa. Ensin Kalevan toimittaja oli lukenut meidän lehteä ja teki jutun missä siteerasi minun juttua. Sitten tuli Lapin Kansa, ja sieltä se meni Alman kautta Iltalehteen ja sitä myötä Ilta-Sanomat huomasi jutun. Sieltä Hesariin ja Yleen ja sen jälkeen oikeastaan kaikkiin lehtiin. Aika pian iltapäivälehdet alkoivat tehdä jatkojuttuja, mihin haastateltiin asiantuntijoita ja kaiveltiin, että löytyykö historiasta jotain samanlaisia tapauksia missä eläin kiipeää toisen eläimen selkään.”

Voi hemmetti mikä juttu.

”Se oli sopivan inhimillinen ja ymmärrettävä mutta täysin poikkeuksellinen. Riittävän pieni asia, että jokainen pystyy ymmärtämään, mutta asia josta kukaan ei ollut ennen kuullut. Tositarina joka oli tarua ihmeellisempää.”

Jos ajattelet kaikkia tekemiäsi lehtijuttuja, niin pääseekö tämä kaikkien aikojen parhaat jutut –listalle?

”Ilman muuta se on ykkönen. Ja se tulee aina mieleen kun muistelee, että mitäs kaikkia juttuja sitä on tehnyt. Eihän tuommoista valtakunnantason skuuppia osu pienen paikallislehden toimittajalle kuin kerran elämässä, jos silloinkaan. Mutta tietenkin toisaalta kun ajattelee, että sitä on tehnyt aika paljonkin vakavaa journalismia, niin huvittaa, että tämä juttu on se mistä muistetaan.”

Oletko muuten tehnyt tämän jälkeen kissajuttuja?

”Joo, kissajutuilla ja elukkajutuilla ylipäätään saa aina hyvin lukijoita.”

 

Tämä juttu on ensimmäisen kerran ilmestynyt Viestinnän Tulevaisuuden numerossa 1 keväällä 2015. Aleksanteri Pikkarainen on nykyään Iltalehden toimittaja.