mm95juhlinta

Kenties on makuasia sanoa, milloin oli se vuosi tai ne kisat, kun Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen tarinassa alkoi uusi luku.

Vuoden 1995 maailmanmestaruus on tietenkin myyttiset mittasuhteet saanut käännekohta, mutta sitä edelsi vuosikausien kehitys. Käänne uuten aikaan ei tapahtunut yhdessä ottelussa tai turnauksessa.

Ennen vuoden 1995 MM-kisoja Suomessa oltiin tyytyväisiä, jos Leijonat sai arvokisoista mitalin. MM95:n jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Ensimmäisen maailmanmestaruuden jälkeen Suomi on aina lähtenyt hakemaan kisoista voittoa, oli kyse sitten MM-kisoista tai olympialaisista.

Joku laskee maajoukkueen uuden ajan aluksi vuoden 1988 Calgaryn talviolympialaiset ja sarjamuotoisesta turnauksesta tuodun hopean. Viimeisessä sarjapelissä kaatui Neuvostoliitto lukemin 2-1, ja Jukka Tammi tuuletti maalillaan villisti. Vielä paremmin tietysti muistetaan hänen syndeissä esittämänsä maailmanmestaruuspokaali-ilmakitara.

Ehkä Calgary olikin ratkaiseva muutos, mutta vuoden 1988 joukkueessa oli minun makuuni vielä turhan monia vanhan sukupolven pelaajia, että se voitaisiin todella laskea 1995 maailmanmestaruuden alkusoitoksi.

Minun mielestäni Leijonien uuden tulemisen voi laskea alkaneen kevään 1992 maailmanmestaruuskisoista, kun Suomi otti Jarkko Varvion, Markus Kettererin ja Timo Peltomaan johdolla yllätyshopeaa. Jo silloin joukkueessa MM-kisajoukkueessa muuten nähtiin Jere Lehtinen, joka sai kisapaikan sensaatiomaisesti silloisessa I-divisioonassa pelanneesta Kiekko-Espoon joukkueesta.

Viimeistään MM-kultamitalijoukkueen tarina alkoi vuoden 1994 MM-kisoista, jotka Suomen osalta päättyivät hopeaan ja finaalissa kärsittyyn rankkaritappioon Kanadaa vastaan.

Joulunpyhinä elokuvateattereihin tulleen 95-elokuvan taustalla riittäisi siis vuosien mitalta tarinaa rakennettavaksi vaikka kolmetuntiseen kansalliseepokseen, mutta sitä vastoin elokuva käytännössä alkaa vuoden 1995 välieräottelusta Tshekkiä vastaan.

Itse jääkiekon lisäksi elokuvassa nähdään eräänlaisia sivutarinoita Suomesta. Ne ovat hienoja pieniä kertomuksia äidinrakkaudesta, veljessuhteesta ja sekopäisistä kaveruksista, mutta sopisivat paremmin omaksi elokuvakseen.

Nyt sinänsä hyvät ainekset eivät oikein onnistu sekoittumaan loistavaksi lopputulokseksi.

Lätkäniiloja kuten minä olisi kiinnostanut syvemmin pelaajien ja joukkueen tarinaa ruotiva teos.

Nyt elokuvan tarinaa kerrotaan lähinnä päävalmentaja Curt Lindströmin (Jens Hulten) ja kakkos-/kolmosmaalivahti Jukka Tammen (Lauri Tilkanen) silmin. Myös Timo Jutila (Joel Hirvonen) on aika paljon äänessä, mutta hei – ei hän kyllä peliaikoinaan aivan noin lihava vielä ollut.

Tammi onkin mitä mainioin valinta, olihan hän MM-finaalia edeltäneet kymmenen vuotta maajoukkueen vakiokasvo ja luottovahti. Oikeastaan hänen tarinansa kautta elokuvaa olisi voinut viedä eteenpäin vieläkin voimallisemmin.

Hämmästyttävää on, että vuoden 1995 kisojen lisäksi vielä kolme vuotta myöhemmin Tammi nousi jälleen maajoukkueen matkaan, tällä kertaa Naganon olympialaisiin 1998. Tuloksena oli jälleen arvokisamitali pelaamatta otteluakaan, nyt tuomisina oli pronssia.

Toinen oiva vaihtoehto tarinankertojaksi olisi ollut Sebastian Rejmanin esittämä Raimo Helminen. Lindströmin ensimmäisiä tekoja Suomen päävalmentajanahan oli kutsua Raipe takaisin maajoukkueeseen, edellinen päävalmentaja Pentti Matikainen kun piti vuonna 1993 Helmistä 29 vuoden iässä liian vanhana maajoukkueeseen.

Aikoinaan suurin huomio kiinnittyi niin vahvasti Tupu-Hupu-Lupu-ketjuksi nimettyyn Saku Koivun, Jere Lehtisen ja Ville Peltosen muodostamaan kolmikkoon, että aika monelta taisi mennä ohi, että Raimo Helminen oli itseasiassa Leijonien kolmanneksi paras pistemies Peltosen ja Koivun jälkeen.

Lättysyötön mestari teki turnauksen kahdeksaan otteluun tehot 1+7=8. Helmisen turnauksen ainoa maali ei tullut mihin tahansa tusinaotteluun, vaan hän teki voittomaalin välieräottelussa Tshekkiä vastaan.

MM95-turnauksen finaaliottelun kulkuhan tunnettaan suomalaisessa jääkiekkomytologiassa niin hyvin, että olennaisinta ja kiinnostavinta olisi sinne kuljettu matka. Tätä katsojaa jää nyt kaipaamaan.

Mutta onko elokuva ”hyvä”?

Ainakin se herättää tunteita. Ja varmaan keskusteluakin.

Tunteita nousee pintaan, ainakin jos sattuu olemaan sellainen ihminen, jota nyt muutenkin liikuttavat kyyneliin saakka koostevideot vaikkapa Maradonan tai Paul Gascoignen maaleista.

Elokuvassa on paljon hyvää, ja toivoisin kokonaisuudenkin olevan hyvä, mutta ei se oikein ole.

Voi sanoa, että elokuva on kiva. Kiva hyvän mielen elokuva. Ja ei kai sellaisia voi olla liikaa? Maailmahan tarvitsee hyvää mieltä. Ja rutkasti.

Jälkikäteen katsoen MM95-joukkueen nimilista oli muuten todella kova. Käytännössä joka mies oli tasoltaan joko entinen tai tuleva NHL-pelaaja, vaikka kaikki eivät siellä urallaan pelanneetkaan.

Kaikkiaan vuoden 1995 maailmanmestarit pelasivat yhteensä 5194 NHL-ottelua.

Pelaajauransa MM-finaaliotteluun päätti Raimo Summanen, joka samana keväänä juhli SM-kultaa TPS:n paidassa. Summanen jos joku osasi lopettaa huipulla. Ainakin pelaajauransa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s